Kansakouluun olisi ollut suorinta tietä matkaa nelisen kilometriä, mutta kun sitä kävellen ystävän kanssa saappaat jalassa kuljettiin ja jokainen ojanpohja ja tienpiennar tutkittiin, matka epäilemättä tuplaantui.
Kevät oli jo pitkällä. Tieltä lumet olivat sulaneet, mutta ojissa oli vielä lunta melkoisesti. Koulumatka kotiin päin kesti, sillä mikäpä olisi ollut sen ihanampaa kuin vedellä saappaankärjellä lätäköistä puroja ojien pientareelle. Ihanaa, totta totisesti, kunnes yhdessä kohtaa askel hieman lipesi ja kellahdin ojaan, sinne puolisulaneeseen lumeen. Eipähän siinä muuta kuin että en päässytkään pois, sillä ojan kostea lumi imaisi saappaani niin tiukasti, ettei edes ystävän avustus auttanut. Kyllä siinä tuli ihan kyynel silmään ja ainoaksi ratkaisuksi näimme ottaa jalan pois saappaasta ja jättää saapas sinne. Yhdellä saappaalla, sukka aivan märkänä köpöttelin sitten kotiin saakka ja tunnustamaan asiaa äidille, jota juttu hieman hymyilytti. Siinä sitten kaiveltiin minulle toiset jalkineet ja isosisko lähti avuksi kaivamaan ojaan jäänyttä saapasta, joka sitten yllättävänkin helposti saatiin kuin saatiinkin ylös!
Tästä tarinasta on jo lähes puoli vuosisataa, mutta jotkut hetket vaan eivät unohdu muistelee L-M Salonen