Yli 30 vuotta sitten pieni Helsinkiläistyttö sovitti jalkaansa ensimmäisiä kumppareitaan. Punaiset nokialaiset olivat syksyllä yksivuotispäiviään viettävän tytön ensimmäinen pari kumikkaita. Kuinka hienot olivatkaan uudenkarheat kumimonot, joilla sai kiljuen juosta hiekkatielle kertyneiden, lukuisten pienten vesilätäköiden läpi sukat kuivina.
Nyt, päälle 30 vuotta myöhemmin, kengät olivat yhä tallella. Pienet, punaiset kakskakkoset kaivettiin muistojen laatikosta esiin. Suoraan sanottuna sekä tuoreen äidin että mummon yllätykseksi kumikenkä oli pitänyt muotonsa ja kimmokkuutensa, eikä se hapertunut käsiin, niin kuin kävi lukemattomille kuminauhoille, joita löytyi muistojen laatikoiden vaatteista. Kuminauhat rapisivat rikki, mutta kumikenkä oli ehkä, ja tyylikäs. Siihen ei ajan hammas ollut osunut; ei kuntonsa tai muotoilunsa puolesta.
Tänään, ensimmäistä kertaa, puin tuon pienen kumikengän oman poikani jalkaani. Nyt puolitoistavuotias lätäkkösoturi valloitti päivän aikana Kalasataman kaduille sataneet vesilammikot kuin olisi ollut suuremmallakin seikkailulla. Yksi toisensa jälkeen, vetisestä montusta toiseen.
Ja autoon päästessä, kun kumimonot otettiin pois, olivat sukat täysin kuivat!
Kuva ja tarina Heri